Suhtautumiseni uneen ei ole ollut aina samanlainen. Se on muotoutunut kokemuksen, kuormituksen ja toistuvien uudelleenjärjestelyjen kautta.

Yrittäjyyden alkuvaiheessa uni oli joustava resurssi. Tein pitkiä päiviä ja iltoja, joskus 12-tuntisia työpäiviä, ja hyperfokus oli vahvasti päällä. Asioita haluttiin saada liikkeelle ja eteenpäin. Uni lyheni, eikä sitä pidetty ensisijaisena huolenaiheena.

Tässä vaiheessa ajattelin, että lyhyempi uni oli hyväksyttävä hinta etenemisestä. Hetkellisesti se saattoi toimia, mutta pidemmällä aikavälillä vaikutukset alkoivat näkyä jaksamisessa ja ajattelun laadussa.

Lasten syntymän myötä yöunet vähenivät väistämättä. Samalla kokonaiskuormitus kasvoi. Jossain vaiheessa kävi selväksi, että kaikkea ei voi enää tehdä. Oli luovuttava myös mielenkiintoisista ja merkityksellisistä asioista, kuten järjestö- ja vapaaehtoistöistä, koska aika ja energia eivät yksinkertaisesti riittäneet.

Useampi tällainen kasautumisen hetki johti samaan havaintoon: unesta tinkiminen oli aina ensimmäinen merkki siitä, että kokonaisuus oli mennyt epätasapainoon.

Tästä syntyi tietoinen päätös. Uni on asia, josta en tingi. Ilman riittävää unta en pysty ajattelemaan selkeästi, tekemään töitä kunnolla enkä olemaan järkevästi läsnä arjessa. Unen puute heijastuu kaikkeen.

Viime vuosina tämä päätös on pitänyt. Säännölliset nukkumaanmeno- ja heräämisajat, sekä tietoisuus unen merkityksestä, ovat tukeneet sekä hyvinvointia että ajattelua. Nopeahko nukahtaminen on helpottanut tätä käytännössä.

Nykyisin uni ei ole minulle vain palautumista, vaan ajattelun edellytys ja sitä läpileikkaava kerros. Se mahdollistaa selkeyden, luovuuden ja järkevän toiminnan valveilla ollessa.