Oppiminen johtaa opettamiseen ja esiintymiseen
Olen huomannut, että oppiminen yksin ei ole minulle koskaan riittänyt. Uusien asioiden haltuun ottaminen on ollut tärkeää ja palkitsevaa, mutta merkityksellisimmät hetket ovat syntyneet vasta silloin, kun oppiminen on saanut jatkon: jakamisen, opettamisen tai esiintymisen muodossa.
Tämä kaava on toistunut läpi elämän, jo ennen kuin osasin nimetä sitä. Kun olen perehtynyt johonkin uuteen teemaan, olen lähes automaattisesti alkanut jäsentää sitä muille ymmärrettävään muotoon. Ei siksi, että haluaisin olla asiantuntija tai opettaja asemana, vaan siksi, että ajatukset kirkastuvat vasta silloin, kun ne joutuu pukemaan sanoiksi ja kohtaamaan muiden ihmisten kanssa. Näin on käynyt todella monen osaamani alueen kanssa.
Opettaminen ei ole ollut minulle yksisuuntaista tiedon jakamista. Se on ollut vuorovaikutusta. Hetkiä, joissa huomaa, mitkä osat omasta ajattelusta kantavat ja mitkä eivät. Kysymykset, vastaväitteet ja väärinymmärrykset ovat usein opettaneet enemmän kuin alkuperäinen oppimisprosessi. Tässä mielessä opettaminen on ollut jatkoa oppimiselle, ei sen vastakohta.
Luontevasti tämä on johtanut esiintymiseen. Kun asioita alkaa jakaa yhä laajemmalle joukolle, pelkkä keskustelu ei enää riitä, vaan tarvitaan rakennetta, rytmiä ja läsnäoloa. Esiintyminen on tuonut mukaan uuden kerroksen: yleisön energian. Se, miltä tuntuu, kun ajatus liikkuu huoneessa, tarttuu ja alkaa elää omaa elämäänsä.
Vähitellen on käynyt selväksi, että tämä ketju: "oppiminen, opettaminen, esiintyminen" on yksi keskeisimmistä energian lähteistäni työelämässä. Ilman jakamista oppiminen jää vajaaksi. Ilman oppimista opettamisessa ei ole mitään mieltä. Ja ilman esiintymisen tai vuorovaikutuksen tuomaa vastetta koko sykli menettää vetovoimansa.
Tämä on myös selittänyt, miksi tietyt roolit ja työt ovat tuntuneet luontevilta ja toiset raskailta. Tehtävät, joissa oppiminen ja jakaminen ovat olleet läsnä, ovat kantaneet pitkälle. Tehtävät, joissa jakaminen on puuttunut tai joissa oppiminen on pysähtynyt, ovat alkaneet nopeasti tuntua kuluttavilta, vaikka ne olisivat ulospäin näyttäneet onnistuneilta.
Tämä ei ole ollut tietoinen uravalinta, vaan hitaasti hahmottunut toimintamalli. Vasta jälkikäteen on ollut mahdollista nähdä, miten usein olen päätynyt tilanteisiin, joissa olen ensin opetellut jotakin ja sitten rakentanut itselleni tavan jakaa sen muille. Yritykset, projektit ja roolit ovat vaihdelleet, mutta tämä kaava on pysynyt yllättävän vakaana.
Nykyään tunnistan tämän syklin helpommin. Se auttaa arvioimaan, mihin asioihin kannattaa tarttua ja mihin ei. Jos jokin tekeminen ei sisällä mahdollisuutta oppia ja jakaa, se tuskin kantaa pitkälle. Ja jos jakaminen irtoaa oppimisesta, se alkaa nopeasti tuntua ontolta.
Asioiden ja taitojen oppiminen ei siis ole päätepiste, vaan alku. Se etsii jatkokseen opettamista, keskustelua ja esiintymistä. Siinä kohtaa, missä nämä kohtaavat, syntyy minulle merkityksellisin tekeminen.